Loisteesta ja tähtisateesta en tiedä, mutta oli pakko keksiä jotain parempaa ja iloisempaa kuin tuo aikansa kummitellut'lapsen kuolema'. Eräs nettituttu sairastui rintasyöpään. Kopioin tähän erään kirjoitukseni toiselta sivustolta.

Heips,

mä olen miettinyt kans ****a ja meitä muita nelikymppisiä siinä samalla. Tätäkö se on se vanheneminen sitten? Ympäriltä sairastuu tai itse ja kremppaa tulee vaikkei ole vielä edes mummoikäinen.... *huokaus* Toivon vaan, että ****lla menee kaikki niin hyvin kuin voi mennä eli hoito auttaa ja syöpä nujertuu.
Mä muuten muistan sellaisen "vastuuttoman" ja "lapsellisen" käytöksen isäni sairausajalta, siis minä olin ihan paska käytökseltäni. Mutta en silloin ymmärtänyt, että se oli minun tapani olla vihainen, että joudun luopuman isästä. Siis kiukuttelin isälle enkä osannut pukea tunteita sanoiksi, eikä kukaan multa niitä sanoja kysellyt. Ja jäi siinä sitten koko möykky käsittelemättä muutenkin.
Kun isä kuoli, muiden murheet tuntuivat triviaaleilta ja pieniltä. Mutta nyt ymmärrän ja taisin jo silloin tietää, että mailma ei pysähdy yksilön suruun. Yksilö pysähtyy ja jää kuin akustisesti kaiuttomaan tilaan hetkeksi ja sitten hiljalleen sieltä palaa maailmaan, joka on kulkenut omaan tahtiinsa. Ja ei ne muiden murheet ole pieniä (tai ei ainakaan pieniä=turhia), jokaisella on senhetkisen elämäntilanteensa kokoiset murheet. Ja jos se tuntuu isolta, se on sitä - ainakin hetken.
 
Meillä on huomenna äiti-lapsi -kerhossa oman lelun päivä. Se koskee myös aikuisia. Luulevat minun tuovan jonkun vibran tullessani, sellaisia kun ovat höpötykseni (välillä?). Ajattelin ottaa mukaan Websterin ensyklopedian englanti-englanti ja muutaman kokkauskirjan....... Websterihän on sellainen tiiliskivi, että tavallinen tiili kalpenee rinnalla. Millähän mä luulen sen raahaavani....