Puhu mulle hellästi. Usein myöskin halaa. Rakkaus meitä kasvattaa ihan hiljaa, joskus salaa. Ota syliin, silitä. Pidä lähelläsi. Hymyile ja rohkaise. Anna mulle käsi.

Tuo laulu laulettiin Ketkujen kerhossa ja minä olin puhjeta kyyneliin. Ensin tuli olo, että en ole omia Ketkuja sylittänyt tarpeeksi ja olen väsynyt ja kärttyinen muija. Sen jälkeen ymmärsin, että sisempänä liikkui myös jotain. Annoin tunteen tulla puhkeamatta suureen parkuun. Minulle tuli olo, että kenen syliin minä saan kömpiä. Kuka halaa ja silittää minua? Luulen ja uskon, että minua on sylitetty ja rakastettu pienenä ihan niin kuin muitakin. Mksi minulla on silti sydämessä olo, että ei ole. Tai miksi minä tunnen lapsuutta kohtaan hellyyden, hyväksynnän, sylin ja silityksen puutetta? En ole vanhempieni kanssa asiasta puhunut. Itseni tuntien olen voinut olla neiti Umpimieli, jota EI SAA sylittää, EI TAHDO. Ja silti sisällä huutaa pieni lapsi, että ota minut syliin NYT! Ongelma ei liene siinä, mitä itse asiassa tapahtui tai jäi tapahtumatta, vaan siinä, miten pieni pää on pyörittänyt asioita sisällään. Siinä, miten rohkeaksi ja vahvaksi tunnen itseni ja miten valmiiksi seisomaan ihan yksin elämän tuulessa. Voi kuinka minä tunnen itseni välillä aivan pieneksi tytöksi, joka haluaisi juosta äidin syliin ja sanoa, että pidä kiinni ja sano, että kaikki on hyvin tässä sylissäsi. En minä ole vielä valmis olemaan iso aikuinen ilman syliä.