Nyt on Helmikuu. Laskiaista ja Runebergiä. Runebergiä voisi muistella pitkulaisen kulmikkaan kakun voimin leivosten sijaan. Laskiaisena on mäkeä ja makkaraa.

Eräs ihminen on menettänyt lapsensa. Sivusta seuraavana en voi kuin toivoa hänelle helpotusta miltei käsin kosketeltavaan tuskaan. Hiljalleen, itsekin äitinä, ymmärrän miksi sanotaan, että vanhempien ei koskaan tulisi joutua hautaamaan omia lapsiaan. Ei siinä auta ajatus, että toinen on olemassa niin kauan kuin hänet muistetaan.

Itse olen kulkemassa kohti valoa. Masennus oli hormonien ja valon vähentymisen sekä muiden asioiden summa syksyllä, nyt se tuntuu selätetyltä. Silti se jätti jälkensä, vakuutuksia minulle ei myönnetä, koska vakuutusyhtiö valitsee vastuunsa ja katsoo minut sekä kaltaiseni liian suureksi korvausriskiksi.

Minua ilahduttaa nähdä jälkiä käynnistä blogissani – olen saanut kokonaiset kaksi (2) kommenttia!!! Tosin tämä on enemmän omaa pääsisustaa luotaava horina-kirja kuin meidän perheen kuulumiset. En ole taaskaan kirjoitellut lapsista mitään. Mutta kun niissä ei ole mitään kirjoitettavaa, he ovat aivan tavallisia lapsia ja tekevät lapsellisia tekoja ja kasvavat sekä kehittyvät niin kuin lasten tulee. Nuorin lähestulkoon kävelee tukia pitkin ja ikää ei ole vielä yhdeksää kuukautta. Noh, kaksi muuta ovat puoliapinoita (äidin puolelta) ja kiipeilevät sujuvasti kaikkialle, joten eiköhän kolmaskin kohta.