Taas hetki itselle. Syötin juuri nuorimmaisen ja kaksi muuta katsovat telkkaria. Sieltä tulee äänestä päätellen jotain lastenohjelmaa, jossa on autoja. *brum, brum*

No eipä se oma hetki kauaa kestänyt, sillä sain aikaiseksi nuo kaksi riviä ja se oli eilen tai sitä edeltävänä päivänä. *puuh* Minun pitäisi masinoida tämä laiskamatojen kone surraamaan ja siivoamaan, sillä huomenna on meille tulossa vieraita. Anoppini sanoi ystävällisesti totuuden, jos ei raivata, he (vieraat) eivät mahdu istumaan. Meillä on jokainen pinta, jolle voi laskea, laskettu täyteen tavaraa. Lähinnä vaatteita; lähes puhtaita, hieman pidettyjä, puolipidettyjä ja likaisia.

Minun pitäisi jaksaa istua lastenhuoneessa ja kerätä leluja lasten kanssa, mutta koko huone on nii-iin kammottavan sotkuinen ja kaikki on aivan sikin sokin, että minä en millään tunnu löytävän sitä inspiraatiota sen sotkun selvittämiseen. Ja kun se siivoaminen ei hyödytä yhtään, kun keskimmäisen suosikkileikki on tyhjentää muoviset laatikot lattialle ja kuljettaa väärinpäin olevia laatikkoja sinne ja tänne. Ihanaa, kun dublo legoja tai pieniä metallisia autoja löytyy jalan alta.... Se on melkein kuin jalkahierontaa, paitsi ei mitään sinne päinkään.

Voi marmatus. Rivikaupalla tekstiä siitä, että minua ei huvita. Samalla energialla olisin varmasti jo siivonnut huoneen moneen kertaan. Mutta kun en tahdo. En tahdo! Niin sanoo meidän lapsetkin, miksen siis minä saa joskus sanoa, että en tahdo. Vaan tiedän minä sen, että aikani kun pullikoin, niin minun on kuitenkin pakko. Miehestäkään ei ole apua, kun se on remonttityömaalla. Minä inhoan kotitöitä.

Jaa niin, rakas päiväkirja. Se on onni, että on miehenä mies, joka on innostunut tekniikasta ja härveleistä. Jos meillä olisi rahaa, hän ostaisi estoitta sellaisen itsestään liikkuvan pölynimurin. Ihana mies, tietää että minua ei voi muuttaa, mutta hankintoja voi tehdä.