Tänään tuli tv:stä ohjelma adoptiosta ja itsensä kanssa vasta yli 30-vuotiaana sinuiksi tulleesta naisesta. Tai hän oli keskellä itsenäistymisprosessia ja ohjelmassa puhuttiin suojatusta elämästä sekä hylätyksi tulemisen pelosta. Voi, kun tunnistin itseäni, vaikken omasta mielestäni ole ollut tv-ohjelman naisen tapainen avuton tai puolustuskyvytön tapaus. Hänellä oli riippuvuussuhde vanhempiinsa, sen minäkin osin tunnistin, mutta minä taisin sitten kipeästi aikuistua 20-30 ikävuosina ja oikein pohjanmaan kautta. Muutto 8 tunnin junamatkan päähän, elämän hakua sieltä ja täältä sekä sisällön etsintää ja myöhemmin riippuvuutta tai alisteisuutta alkoholille. Minä luulin, että kaljanhuuruinen iltaelämä oli elämää. Luulin, että taiteilijat löytävät muusansa kurkistamalla lasiin tai sen läpi. Elämä oli aina jossain muualla, muttei siellä, missä minä.... Tuntui, että muilla oli aina jännittävämpää.

Nyt, nyt elämä tapahtuu minulle. Tai ainakin melkein. Olen ainakin tapahtumien pyörteissä näiden kolmen terhonaattoreideni kanssa. Mutta tuo ohjelma nosti minussa mieleeni jotain, jota olin jo kai vallan unohtanut.