ja luultavasti pian, ellei jo ennen syntymääni, äitini allekirjoittaa viimeiset paperit luovuttaakseni minut eteenpäin. Minua ei kai sitten ikinä nostettu rinnalle, nostettiinko minut vain kylmään veteen pestäväksi vai ottiko joku minut hetkeksi syliinsä?!? Olihan kuitenkin jouluaatto ja kaikilla hyvä tahto, vai? Vai kiire kotiin oman perheen luo? Jäinkö minä kylmään? Huusinko ja itkinkö ja kaikki ihan turhaan? Äiti ei vastannut?

Kiitos siitä elämästä, johon minut luovutit, mutta silti piru sinut periköön "äitiseni", kun annoit miut pois. Kolme kertaa olen synnytyssalissa saanut uuden elämän syliin ja nyt viime kerralla, kunmuuten rutiinit olivat selviä, kerkisin ajatella, että minä en matkannut näin. Ei minua nostettu äitini syliin ja rinnlle hapuilemaan. EI. Ei nostettu ei. Annettin pois. Hyvää syntymäpäivää sinä joka poistut elämästäni.

Jos pitäisi tuntea kiitollisuutta ja ei tunne ja siitä moititaan ja se herättää närää, herättäköön. Vetäköön, ryystäköön, herneen syvälle. Minä olen kiukkuinen blogissani nelkyt vuotta liian myöhään tai nelkyt vuotta vain yksinkertaiseti eläneenä - liian myöhään tai aikaisin olematta mitään. Minä vain olen aina silloin tällön tunnemaailmassani hyljätty. Ja se on kurja fiilis.